1. lakiehdotus. Laki liikenteessä käytettävien vaihtoehtoisten polttoaineiden jakeluinfrastruktuurista

4 §. Tiedonsaantioikeus.

Oikeusministeriön mukaan hallituksen esityksen 4 §:n perusteluissa kuvatut tilanteet vaikuttaisivat koskevan sellaisia tilanteita, joissa tietoja on tarpeen saada erityisesti liikesalaisuutta koskevan salassapitovelvoitteen estämättä. Oikeusministeriö katsoo, että tiedonsaantioikeuden täsmentämiseksi olisikin mahdollista vielä arvioida säännöksen täsmentämistä siten, että se mahdollistaisi ainoastaan liikesalaisuuden suojaa koskevan salassapitovelvoitteen murtamisen, mutta ei muiden salassapitoperusteiden murtamista. 

Liikenne- ja viestintäministeriön arvion mukaan tiedonsaantioikeuden rajaus vain liikesalaisuutta koskeviin tietoihin turvaa Liikenne- ja viestintäviraston tiedonsaantioikeuden ehdotetun valvontatehtävän suorittamiseksi riittävällä tavalla. Tämän vuoksi valiokunta on täsmentänyt pykälää koskemaan liikesalaisuutta koskevia salassapitosäännöksiä. 

2. lakiehdotus. Laki rakennusten varustamisesta sähköajoneuvojen latauspisteillä ja latauspistevalmiuksilla sekä automaatio- ja ohjausjärjestelmillä annetun lain 4 ja 9 §:n muuttamisesta

7 §. Olemassa olevan rakennuksen varustaminen sähköajoneuvojen latauspisteillä.

Voimassa olevalla lailla rakennusten varustamisesta sähköajoneuvojen latauspisteillä ja latauspistevalmiuksilla sekä automaatio- ja ohjausjärjestelmillä, jäljempänä latauspistelailla, (733/2020) on osaltaan pantu täytäntöön rakennusten energiatehokkuudesta annetun direktiivin 2010/31/EU ja energiatehokkuudesta annetun direktiivin 2012/27/EU muuttamisesta annettu Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi (EU) 2018/844. Asiantuntijakuulemisessa valiokunnan huomiota kiinnitettiin latauspistelain kansalliseen täytäntöönpanoon. Saadun selvityksen mukaan voimassa olevassa latauspistelaissa sähköautojen latauspisteiden asentamisvelvoite on Suomessa tiukempi kuin voimassa oleva rakennusten energiatehokkuusdirektiivi edellyttäisi. Selvityksen mukaan direktiivin täytäntöönpanossa on myös merkittäviä eroja jäsenvaltioiden välillä. 

Latauspistelain 7 §:n mukaan rakennuksen omistajan on huolehdittava, että sellaisessa käytössä olevassa muussa rakennuksessa kuin asuinrakennuksessa, jonka yhteydessä on enemmän kuin 20 pysäköintipaikkaa rakennuksessa tai kiinteistöllä, on asennettuna vähintään yksi latauspiste viimeistään 31.12.2024.  

Mainitulla pykälällä on kansallisesti täytäntöönpantu direktiivin 8 artiklan 3 kohta, jonka mukaan jäsenvaltioiden tulee säätää viimeistään 1.1.2025 vaatimukset latauspisteiden vähimmäismäärän asentamisesta kaikkiin sellaisiin muihin kuin asuinrakennuksiin, joissa on yli 20 pysäköintipaikkaa.  

Mainitun 8 artiklan 4 kohdan mukaan jäsenvaltiot voivat päättää olla säätämättä tai soveltamatta 2 ja 3 kohdassa tarkoitettuja vaatimuksia rakennuksiin, jotka ovat pienten ja keskisuurten yritysten omistuksessa ja käytössä, sellaisina kuin ne on määritelty komission suosituksen 2003/361/EY (*4) liitteessä olevassa I osastossa. 

Tämä poikkeusmahdollisuus on Suomessa täytäntöönpantu latauspistelain 10 §:llä, jonka mukaan mitä 5 §:n 3 ja 4 momentissa, 6 §:n 3 ja 4 momentissa ja 7 §:ssä säädetään, ei koske latauspisteiden eikä latauspistevalmiuden asentamista mikroyritysten sekä pienten ja keskisuurten yritysten määritelmästä annetussa komission suosituksessa 2003/361/EY tarkoitettujen mikroyritysten omistuksessa ja käytössä olevien rakennusten yhteyteen. 

Vastinekuulemisessa ympäristöministeriö antoi valiokunnan ymmärtää, että Suomi oli hyödyntänyt kaikkia poikkeusmahdollisuuksia. Myöhemmin liikenne- ja viestintäministeriöltä saadusta selvityksestä käy ilmi, että Suomessa latauspistelain 10 §:n mukainen poikkeusmahdollisuus on rajattu vain mainitun komission suosituksen tarkoittamiin mikroyrityksiin. Direktiivin 8 artiklan 4 kohta sallisi poikkeuksen soveltamisen myös pieniin ja keskisuuriin yrityksiin. 

Latauspistelain 10 §:ssä viitatun komission suosituksen liitteen 1 artiklan mukaan yrityksiksi katsotaan niiden oikeudellisesta muodosta riippumatta kaikki yksiköt, jotka harjoittavat taloudellista toimintaa. Yrityksiksi katsotaan erityisesti yksiköt, jotka harjoittavat käsiteollista toimintaa tai muuta toimintaa yksin tai perheen voimin, henkilöyhtiöt taikka taloudellista toimintaa säännöllisesti harjoittavat yhdistykset. 

Komission tiedonanto 2016/C 262/01 (jäljempänä tiedonanto) Euroopan unionin toiminnasta tehdyn sopimuksen 107 artiklan 1 kohdasta ottaa kantaa yrityksen määritelmään valtiontukisääntöjen näkökulmasta. Tiedonannossa todetaan, että Euroopan unionin tuomioistuin on määritellyt yritykset taloudellista toimintaa harjoittaviksi yksiköiksi, riippumatta niiden oikeudellisesta muodosta ja rahoitustavasta. Esimerkiksi yksikköä, joka kansallisen lainsäädännön mukaan luokitellaan yhdistykseksi tai urheiluseuraksi, on mahdollisesti kuitenkin pidettävä perussopimuksen 107 artiklan 1 kohdassa tarkoitettuna yrityksenä. 

Tietyn yksikön luokittelu yritykseksi riippuu siis sen toimintojen luonteesta. Taloudellisen ja muun kuin taloudellisen toiminnan välisen eron selventämiseksi unionin tuomioistuin on johdonmukaisesti katsonut, että taloudellista toimintaa on kaikki toiminta, jossa tavaroita tai palveluja tarjotaan markkinoilla. 

Tiedonannon mukaan ei ole mahdollista antaa tyhjentävää luetteloa toiminnoista, jotka olisivat aina katsottavissa taloudelliseksi tai ei-taloudelliseksi toiminnaksi.  

Valiokunta pitää välttämättömänä, että Suomi hyödyntää käytettävissä olevia poikkeusmahdollisuuksia sekä lainsäädännössä että sen tulkinnassa. Yrityksen tulkinnassa tulee noudattaa komission yrityksiä koskevia linjauksia, joiden mukaan toimijoiden oikeushenkilömuoto ei ole ratkaiseva, vaan tärkeämpää on niiden toiminta. Tämän vuoksi valiokunta esittää lausumaa, jonka mukaan eduskunta edellyttää,  

Saksassa mainittu kohta on pantu kansallisesti täytäntöön omistajakohtaisesti eli siten, että jos samalla omistajalla on useita mainitussa kohdassa tarkoitetun velvoitteen alaisia kiinteistöjä, Saksan lainsäädäntö antaa mahdollisuuden tarkastella näitä kiinteistöjä kokonaisuutena. Tällöin omistaja voi asentaa joko yhden latauspisteen jokaiselle kiinteistölle tai asentaa niitä keskitetysti vain osalle velvoitteen alaisista kiinteistöistä, kunhan asennettavien latauspisteiden kokonaismäärä ei laske. 

Komission suosituksen (EU) 2019/1019 rakennusten nykyaikaistamisesta alaluvussa 3.3.4 käsitellään latauspisteiden vähimmäismäärän asentamista koskevat vaatimukset rakennusten energiatehokkuutta koskevan direktiivin 8 artiklan 3 kohdan mukaisesti. Suosituksen mukaan jäsenvaltioita edellytetään säätämään vaatimukset latauspisteiden vähimmäismäärän asentamisesta kaikkiin sellaisiin muihin kuin asuinrakennuksiin, joissa on yli 20 pysäköintipaikkaa. Jäsenvaltioiden direktiivin 8 artiklan 3 kohdan mukaisesti säätämiä vaatimuksia sovelletaan erikseen kuhunkin muuhun kuin asuinrakennukseen, jotka ovat olemassa 1.1.2025 ja joissa on yli 20 pysäköintipaikkaa. 

Uudelleen laadittu rakennusten energiatehokkuusdirektiivi (EU) 2024/1275 tuli voimaan 28.5.2024. Ympäristöministeriöstä saadun selvityksen mukaan jäsenvaltiot voivat päättää olla soveltamatta direktiivissä mainittuja velvoitteita tiettyihin rakennusluokkiin, kun latauspisteiden ja kaapeliputkituksen asentamisen kustannukset ylittävät vähintään 10 prosenttia rakennuksen laajamittaisen korjauksen kokonaiskustannuksista. Uudelleen laaditussa rakennusten energiatehokkuusdirektiivissä ei ole enää säädetty poikkeusta mikroyrityksille eikä pienille ja keskisuurille yrityksille. 

Uudelleen laadittu rakennusten energiatehokkuusdirektiivi on toimeenpantava kansalliseen lainsäädäntöön viimeistään 29.5.2026. Direktiivin kansallisen toimeenpanon valmistelu on käynnistetty ja sitä tullaan valmistelemaan tiiviissä yhteistyössä muun muassa elinkeinoelämää ja kuntia edustavien sidosryhmien kanssa. Tavoitteena on tunnistaa sidosryhmien kanssa kustannustehokkaat ja joustavat tavat direktiivin toimeenpanoon. Valiokunta pitää välttämättömänä, että myös kansalaisyhteiskuntaa edustavat yhdistykset ja muut vastaavat toimijat otetaan mukaan direktiivin täytäntöönpanon valmisteluun. 

Valiokunta pitää välttämättömänä, että uuden direktiivin täytäntöönpanossa ja tulkinnassa otetaan huomioon Suomen erityisolosuhteet, kustannustehokkuus ja lainsäädännön järkevä toteuttaminen. Myös vaihtoehtoisten täytäntöönpanomallien selvittäminen ja arvioiminen on välttämätöntä.