Kekkosen kausi
Seuraavat ennenaikaiset eduskuntavaalit järjestettiin maaliskuussa 1954. Kekkosen IV, lyhytaikainen vähemmistöhallitus oli kaatunut edellisvuoden lopulla. Hallituskriisin syynä oli puolueiden jyrkkä vastakkainasettelu ja pääministeri Kekkosen kiinnostus lähestyviin presidentinvaaleihin. Tilalle nimetty Sakari Tuomiojan porvarillinen virkamieshallitus päätyi ehdottamaan ennenaikaisia eduskuntavaaleja, joihin presidentti Paasikivi suostui vastahakoisesti: seuraavaan kesään suunnitellut vaalit aikaistettiin kevääseen.
Keväällä 1954 valittu eduskunta sai istua kolmien sijasta neljät valtiopäivät. Vaalikauden pidennystä kolmesta neljään vuoteen perusteltiin hallituksen esityksessä
(HE 106/1953) hyödyllä, jota siitä koituisi yleispolitiikalle, lainsäädäntötyön vakavuudelle ja valtiontalouden järkevälle hoidolle. Harvemmin järjestettävät vaalit vähentäisivät vaaliväsymystä ja vaalikuluja. Lisäksi hallitus vetosi Pohjoismaitten esimerkkiin. SKDL:n ryhmä vastusti muutosta ”kansan demokraattisten oikeuksien sivuuttamisena”, mutta uusi eduskunta hyväksyi lepäämään jätetyn perustuslain muutoksen takautuvasti: se koski myös sitä itseään.
Vuonna 1956 presidentiksi valitun Urho Kekkosen ensimmäistä kautta leimasi kansainvälisen jännityksen kiristyminen, joka huipentui Berliinin muurin rakentamiseen ja noottikriisiin syksyllä 1961. Kekkosen syrjäyttämiseen tähdännyt Honka-liitto kaatui noottikriisiin, jonka yhteydessä presidentti määräsi seuraavalle kesälle suunnitellut eduskuntavaalit aikaistettavaksi alkuvuoteen presidentin valitsijamiesvaalien yhteyteen.
Presidentin avoimen kirjeen ja käskyn
(asetus 500/1961) mukaan kansainvälisen jännityksen lisääntyminen vaati ”voimien kokoamista yhteistyöhön”, joka saatettiin tehdä eduskuntavaaleja aikaistamalla eli ”välittömästi Suomen kansaan vetoamalla”.
Presidentti Kekkonen sekä puolisonsa Sylvi äänestivät presidentin valitsijamiesvaaleissa 15.1.1962. Kuva: U. A. Saarinen / JOKA / Museovirasto CC BY 4.0.
Kekkonen sai luottamusta korostaneelle ulkopolitiikalleen kansalaisten tuen sekä presidentinvaaleissa että eduskuntavaaleissa, kun maalaisliiton menestyi. Keskustelu siitä, tilasiko Kekkonen Moskovasta nootin oman valintansa varmistamiseksi, on jatkunut nykypäivään saakka.
Ennenaikaiset eduskuntavaalit järjestettiin Kekkosen kaudella vielä kahdesti, vuosina 1972 ja 1975. Presidentillä oli sisäpoliittisessa umpikujassa oikeus hajottaa myös eduskunta, jos toimintakykyisen hallituksen muodostaminen osoittautui mahdottomaksi. Varsinkin nämä eduskunnan hajottamiset olivat merkkejä eduskunnan heikkoudesta ja parlamentarismin alennustilasta, jotka pitkäaikaisen presidentin ylivertainen asema oli aiheuttanut.
Ahti Karjalaisen II hallitus kaatui vuonna 1971 muodollisesti kiistaan maataloustuen jälkeenjääneisyydestä. Kun Kekkonen kaatoi hallituksen, hän kampitti samalla seuraajaehdokkaansa Karjalaisen etenemisen. Eduskunnan hajotuskäsky ei sisältänyt perusteluja. Se tähtäsi myös SMP:n vaalivoiton korjaamiseen, mutta kansa oli toista mieltä; puolueiden voimasuhteet pysyivät hajotusvaaleissa ennallaan.
Kalevi Sorsan pitkäikäinen hallitus kaatui kesäkuussa 1975. Se nautti loppuun asti eduskunnan luottamusta mutta ei enää presidentti Kekkosen. Päähallituspuolueiden välejä oli hiertänyt ns. maapaketti ja aluepoliittinen lainsäädäntö. Kekkonen oli enemmän huolissaan presidenttipelistä ja kesällä lähestyvästä Helsingin Ety-kokouksesta. Hajottamalla hallituksen hän syrjäytti jälleen seuraajaehdokkaansa Karjalaisen, joka olisi ulkoministerinä korjannut kunnian kansainvälisestä huipputapaamisesta.
"Lohdullinen puoli tässä kuitenkin on se, että seuraavaankin eduskuntaan on merkeistä päätellen suostuteltavissa riittävä määrä edustajia huolehtimaan työn jatkamisesta." Varapuhemies Veikko Helle jäähyväissanoissaan hajotetulle eduskunnalle 13.6.1975.