Presidentti Kekkosen toimikauden jatkaminen poikkeuslailla
Presidentti Kekkonen oli valittu kolmannelle toimikaudelleen keväällä 1968. Hän ei kuitenkaan ollut tyytyväinen, sillä vastaehdokkaat, kokoomuksen Matti Virkkunen ja SMP:n Veikko Vennamo onnistuivat haastamaan istuvan presidentin. Kekkonen ilmoitti jo ennen vaalia, että mahdollinen kolmas kausi presidenttinä tulisi jäämään viimeiseksi.
Vallanperijäksi veikattu Ahti Karjalainen ehdotti tammikuussa 1972, että voimakkaan kansalaismielipiteen tukema Kekkonen voisi harkita toimikautensa jatkamista. Kekkonen suostui mutta ilmoitti kieltäytyvänsä ehdokkuudesta valitsijamiesvaaleissa, joiden sävy oli viime kerralla ollut ikävä. Hän jätti puolueiden huoleksi sen, miten jatkokausi olisi toteutettavissa.
Presidentti Kekkonen esittelee lehdistölle pyöräilytaitojaan Tamminiemessä 18.5.1971. Kuva: Matti Tapola / JOKA / Museovirasto CC BY 4.0.
Puolueet neuvottelivat vuoden 1972 edetessä vaihtoehdoista Kekkosen uudelleenvalinnalle. Aloite poikkeuslaista tuli sosiaalidemokraateilta huhtikuussa 1972. Osa kokoomuslaisista, liberaaleista, kristillisistä ja maaseudun puolueesta ilmoittautui poikkeuslain periaatteellisiksi vastustajiksi.
Kesällä hanke sai uuden käänteen, kun Kekkonen ilmoitti, ettei hän sittenkään olisi käytettävissä jatkokaudelle. Hän koki menettäneensä ulkopoliittisen luottamuksensa, kun asiakirjat Zavidovossa neuvostoliittolaisten kanssa käydyistä neuvotteluista olivat vuotaneet julkisuuteen. Pelko oli ylimitoitettu, mutta Zavidovo-kriisistä lähtien esitettiin, että Kekkosen jatko presidenttinä olisi välttämätön, jotta Neuvostoliitto voisi hyväksyä Suomen EEC-kauppasopimuksen.
Sorsan hallituksen esitys laiksi Tasavallan Presidentin nykyisen toimikauden jatkamisesta
(HE 247/1972) tuotiin eduskuntaan tammikuun alussa 1973. Ehdotus oli yksinkertainen: tasavallan presidentti Urho Kaleva Kekkosen toimikautta jatketaan neljällä vuodella 1. päivään maaliskuuta 1978 asti. Lyhyessä perusteluosassa vedottiin tarkemmin määrittelemättömään maan etuun. Lisäksi ”julkinen keskustelu ja eri kansalaispiirejä edustavien yhteisöjen kannanotot ovat osoittaneet, että Suomen kansan suuri enemmistö haluaa tasavallan presidentti Kekkosen jatkavan tehtäviensä hoitamista”. Lakiesityksen allekirjoitti ”presidentin estyneenä ollessa” pääministeri Kalevi Sorsa.
Täysistunnon lähetekeskustelun
(PTK 9.1.1973) sävyn määritti ensimmäinen puhuja Tuure Junnila (kok), joka kutsui poikkeuslakia hallituksen esittämässä muodossa ”puhtaaksi viljellyksi fasismiksi”. Äänessä olivat enimmäkseen esityksen vastustajat. Kritiikin ytimessä olivat kansalaisten vaalioikeuksien sivuuttaminen sekä hallituksen esityksen olemattomat perustelut poikkeuslaille. Poikkeuslain ja EEC-sopimuksen välistä yhteyttä, joka ei ollut esityksen perusteluissa, ei niin ikään tunnustettu. Lähetekeskustelun päätteeksi lakiesitys päätettiin lähettää perustuslakivaliokuntaan.
Esityksen vastustajat ryhtyivät perustuslakivaliokunnassa jarruttamaan sen käsittelyä. Kokous kesti peräti 26 tuntia, joista 15 istuttiin yhtäjaksoisesti. Valiokunta suositti lakiesityksen hyväksymistä muuttumattomana. Valiokunnan puheenjohtaja Juuso Häikiön (kok) ja Olavi Borgin (lib.) vastalauseen mukaan ehdotus merkitsi ”vakavaa, äänioikeutta ja demokratiaa supistavaa poikkeamista Suomen hallitusmuodosta”. Poikkeuslaille ei esitetty riittäviä perusteita, ja siitä tulisi toteutuessaan vaarallinen ennakkotapaus.
Libeeraalien kansanedustaja, valtio-opin professori Olavi Borg vastusti poikkeuslakia. Olavi Borgin vaalimainos vuoden 1972 eduskuntavaaleissa. Kuva: Eduskunnan kirjaston vaalimainoskokoelma.
Junnilan ja Georg C. Ehrnroothin (rkp) vastalauseessa todettiin: ”Vaalioikeuden riistäminen on toimenpide, joka vakavasti horjuttaa maassamme vallitsevan oikeus- ja yhteiskuntajärjestyksen perusteita.” Heitä epäilytti, oliko lakiesitys tehty laillisessa järjestyksessä, sillä osa oikeusoppineista katsoi, ettei presidentillä olisi ollut oikeutta kieltäytyä antamasta lakiesitystä.
Rainer Lemströmin (smp) puuttui tulikivenkatkuisessa vastalauseessaan esityksen perusteluissa mainittuun maan etuun. Valiokunnassa kysyttäessä ulkoministeri Karjalainen oli vastannut, ettei mikään maa painostanut Suomea tai vaatinut Kekkosta jatkamaan presidenttinä. Suomessa ei ollut poikkeustilaa, eivätkä mitkään ulkopoliittiset syyt vaatineet poikkeuksellista menettelyä. ”Vai väitetäänkö, että Neuvostoliitto muutoin uhkaisi väkivallalla Suomea tai että Urho Kekkosen vuoksi kansanvalta olisi pantava viralta”, Lemström kysyi.
Lemström kommentoi myös presidentin esteellisyyttä lain allekirjoittajaksi. Se oli kestänyt vain viisi minuuttia: ”Koko tämä teatteri on järjestetty ennen kaikkea sen pelon vuoksi, että SMP saa vaalivoiton ja uuden nousun vuoden 1968 presidentinvaalien tapaan...” Poikkeuslaki oli mahdollista viedä läpi, koska ”…SMP:ltä taloushoukutuksilla ostetut kaksitoista kansanedustajaa ovat äänillään olleet ratkaisevassa asemassa.” Poikkeuslailla oli vallankumouksen piirteitä, ja sen tarkoituksena oli diktatuurimaiden tapaan raivata kilpailijat sivuun.
Repivä keskustelu poikkeuslaista jatkui jokaisessa kolmessa täysistuntokäsittelyssä. Toisessa käsittelyssä
(PTK 14.1.1973) Veikko Vennamo ehdotti poikkeuslakikauden lyhentämistä kaksivuotiseksi mutta lähinnä vain puoluetoverit kannattivat. Kolmannen käsittelyn
(PTK 17.1.1973) alussa pidettiin ryhmäpuheenvuorot, joissa puolueet joutuivat perustelemaan kantansa.
Pääministeri Sorsa näki poikkeuslain ulkopoliittisen luottamuksen osoituksena: ”Käynnissä olevan kiihotuksen keskellä on tärkeätä eduskunnan valtaenemmistöllään osoittaa, että Suomen ulkopoliittinen linja on kansan suuren enemmistön tukema, vakaa ja muuttumaton (Ed. Rainio: Ei siitä ole kysymys!).” Poikkeuslain vastustus oli Sorsan mielestä paljastanut julkisen liittoutuman, jonka tarkoituksena on ollut ”saada virike sen äärioikeistolaisen ryhmittymän operaatioille, joka keskuudessamme on erilaisin valheverhoin esiintynyt”. Kekkosen Suomessa asiallinenkin perustuslakiin vedonnut kritiikki käännettiin äärioikeistolaiseksi vehkeilyksi.
Eduskunta hyväksyi ensin poikkeuslakiehdotuksen julistamisen kiireelliseksi ja sen jälkeen samoin numeroin varsinaisen lain (170–28, tyhjiä 1). Vastustajissa oli koko SMP:n kuusihenkinen eduskuntaryhmä, kolme neljästä kristillisestä (+ 1 tyhjä ääni), 15 kokoomuslaista sekä kaksi RKP:n edustajaa ja liberaalia.
Suomen puoluekentässä poikkeuslakiprosessi näkyi SMP:n hajoamisena. Eduskuntaryhmästä syksyllä 1972 erotetut kansanedustajat perustivat Suomen kansan yhtenäisyyspuolueen (skyp), joka sai seuraavissa eduskuntavaaleissa vain yhden kansanedustajan. Puolueensa RKP:n enemmistön poikkeuslakimenettelyyn pettynyt Georg C. Ehrnrooth puolestaan perusti Suomen perustuslaillisen kansanpuolueen, johon loikkasi muutamaksi vuodeksi myös kokoomuksen Salme Katajavuori.
Kekkosen neljän vuoden jatkokauden jälkeen presidentin valitsijamiesvaalit käytiin vuonna 1978 käytiin normaaliin tapaan. Kaikkien pääpuolueiden yhteisenä ehdokkaana oli Urho Kekkonen, jonka vaalilauseena oli ”Luottamus yli rajojen”. Viidennelle kaudelleen valittu Kekkonen vetäytyi syksyllä 1981 presidentin tehtävästä terveydellisiin syihin vedoten. Valitsijamiesten vaali suoritettiin hallitusmuodon mukaisesti: presidentiksi seuraavaksi kuusivuotiskaudeksi valittiin Mauno Koivisto.
Koiviston kaudella käynnistyi presidentin valtaoikeuksien purkaminen ja vaalitavan muutos. Sittemmin valitut presidentit ovat toimineet tehtävässä täyden kuusivuotiskauden kerrallaan.
Tietopaketti vaalien siirtämisen historiasta Suomessa |
Siirretyt kuntavaalit |
Ennenaikaiset eduskuntavaalit | Poikkeukselliset presidentin valinnat | Lähteet